Uusi turkulainen, Ben's Diapersin Mikko Lappalaiseen henkilöityvä Rhythm Barrel-levymerkki julkaisee ensitöikseen kotimaista indie-kitarapoppia esittelevän kokoelman. Meet The Scene - An Introduction To Finnish Underground Guitar Pop lienee hieman liioitellusti otsikoitu, mutta totuuden nimissä tärkeä ja tervetullut julkaisu. Kiitettävä määrä uudehkoja, osin itselleni vieraita yhtyeitä on haalittu mukaan samalle levylle. Mukana on tietysti myös vanhoja tuttuja genren kotimaisia voimayhtyeitä, The Sugarrush, Sister Flo, Ben's Diapers sekä vaikkapa Cartoon Tree. Kun valtaosa biiseistä sijoittuu pop-kartalla Teenage Funclubin (? toim. kys.) ja The Posiesin tuntumaan, persoonallisemman soundin omaavat yhtyeet erottuvat edukseen. Flannelmouth on live-esiintymisissään osoittanut särmikkyyttä ja poolopaitainen Tuomo Kuusi on laulajana mitä parhain. Yhtyeen Last Exit on miellyttävä diskopoppis Morrissey-hengessä. Ultrasportin vaniljantuoksuinen You Are Evil on akustis-naivistisuudessaan ehdottomasti levyn viehättävin kappale ja yhtyeen kotisivut paljastuvat myös maailman sympaattisimmiksi. Diggaan! Spokanen Fucked Up In Glasgow-instrumentaali kulkee rosoisesti trippaillen ja hoppaillen. Bridgetin Needless on tasokas, kellopelillä maustettu letkeän huoleton countrypop-viisu. - Aleksi Kinnunen, Rumba 22/01 Turun keskeisiin popvaikuttajiin kuuluva Mikko Lappalainen on saanut pystyyn oman yhden miehen levy-yhtiön. Rhythm Barrel Recordsin taival alkaa komeasti kokoelmalevyllä Meet the Scene. Vastaavaa kartoitusta maamme tiheästä kitarapopkasvustosta ei ole aiemmin tehty. Meet the Scenen fokus on uusien tai uudehkojen artistien esittämässä lämminhenkisessä kitarapopissa. Turun voimallinen alaskene tulee hyvin edustetuksi. Bridgetille, Ben's Diapersille, Since Novemberille, Big White Monkeesille, Hundred Million Martiansille ja Spokanelle toivoisikin viimeistään nyt edes hiukan suurempaa huomiota myös Turun ulkopuolella. Varsinkin Bridgetin ensimmäinen virallisesti julkaistu biisi Needless ja Since Novemberin hillitty Seven osoittavat kypsyyttä mihin tahansa urotekoihin. Muun Suomen edustajista erityisen vakuuttavaa jälkeä tekevät Helsingin nörttipoplupaukset ultrasport ja Harry Hunks sekä eeppisempään ilmaisuun yltävä äärettömän lupaava Puny. Pitkään tahkonnut Flannelmouth tuntuu Last Exitin perusteella löytäneen omimman äänensä rohkean mahtipontisesta draamapopista. Vaikka kaikilta osallistujilta ei ole mukaan saatu ihan parasta biisiä, ei varsinaista heikkoa lenkkiä löydy hakemallakaan. Meet The Scene on kulttuuriteko. Levyn voisi hyvin kuvitella antavansa joululahjaksi ulkomaalaiselle kirjekaverille. Turun kaupunkikin voisi alkaa lahjoittaa sitä ystävyyskaupunkien delegaatioille. 3-/3 - Manu Haapalainen, Turun ylioppilaslehti 22/01 TURKULAISEN Ben's Diapers -yhtyeen rumpali Mikko Lappalainen on tehnyt hyvää työtä kootessaan yhdelle cd:lle 18 kotimaista indiebändiä, joista yksikään ei kuulosta tökeröltä. Se voi tarkoittaa, että Suomessa tehdään laadukasta kitarapoppia tai että yhtyeet vaikuttavat paremmilta kun heiltä kuulee yhden hyvin valitun kappaleen. Silti kokoelman nimi Meet The Scene on vähintäänkin harhaanjohtava - ellei se sitten ole itseironinen. 1990-luvun loppupuolella poppareilla kun oli tapana höpöttää "skenestä" jatkuvasti. Minkäänlaista sceneähän ei ole olemassa, ainakaan sellaista, josta kukaan yhtyeiden lähipiirin ulkopuolella tietäisi. Se ei johdu kuin siitä, että oltuaan brittipopin myötä pinnalla 1990-luvulla kitarapop on jälleen palannut luonnolliseen ympäristöönsä, popparien treenikämpille. Scenen puute voi olla hyvä asia, koska se karsii keskinkertaisia yhtyeitä. Toisaalta taloudellisten resurssien puute ohjaa bändien soundia epäkaupalliseen suuntaan. Se ei välttämättä ole popin idea, mutta voi toisinaan tuottaa hyvää, omaperäistä musiikkia. Meet The Scenellä muutama yhtye nousee selkeästi yli muiden. Sister Flo, Kevin, Puny ja Homespun onnistuvat välttämään indien sudenkuoppia: maneereihin kätkettyä epävarmaa laulua ja mielikuvituksettomia melodioita. Ensiksi mainittu kuulostaa Syd Barrettin ja Belle & Sebastianin yhdistelmältä, kun taas kaksi viimeksi mainittua tulevat lähemmäs amerikkalaisen surinapopin perinnettä. Kevin, joka koostuu muun muassa 1990-luvulla vaikuttaneiden Superin, Coon ja Tunaflakesin jäsenistä, onnistuu kuulostamaan hyväntuuliselta Joy Divisionilta. (c) Nyt. 29. 11. 2001 - Otto Talvio, Helsingin Sanomat/NYT-liite 8/10 Meet The Scene-kokoelma esittelee nimensä mukaisesti maamme kitarapoppia. Mukana on 18 bändiä ja 18 biisiä, tyylin vaihdellessa hipsuttelusta powerpoppiin. Mukana ovat mm. Sugarrush, Bridget, Ben's Diapers, Cartoon Tree, Since November, Cheerleaders United, Hundred Million Martians sekä Mental Market. Vaikka meininki kuulostaakin paikoin hieman kotikutoiselta ja pahvilaatikkomaiselta, on kaikissa esityksissä jonkinlaista riemukasta lämpöä. Näistä bändeistä huomaa, että ne todella tekevät musiikkia josta pitävät. Omia suosikkejani ovat roiseilla kitaroilla ja hienoilla melodioilla varustettu Homespun, tyylikkään kantristi poppaileva Ben's Diapers, maalailevan 60-lukulainen Sister Flo sekä hellyyttävän herkkä huumorintajuinen Big White Monkees. Myös levyn rock-osastoon kuuluvat Hundred Million Martians ja Mental Market miellyttävät allekirjoittanutta suuresti. Lisäksi erikoismaininnan ansaitsee yhden miehen orkesteri Elliot Scale. Herra Scale eli Olli Linna soittaa ja laulaa kaiken itse ja onnistuu tässä todella hyvin. Miehen biisi Innerspace on yksi levyn hienoimmista esityksistä. Meet The Scene on varsin hieno ja kattava katsaus popin tilaan Suomessa. Levy osoittaa, että meiltä löytyy iso kasa potentiaalisia ja omaleimaisia pop-orkestereita. Kuukauden kulttuuriteko-palkinto kuuluu ehdottomasti Rhythm Barrel Recordsille. - Miki, SUE Magazine 10/2001 Meet the Scene